sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Kirja-arvostelu: Sivullinen sivullisen elämää

Albert Camus onnistuu luomaan loistavan melankolisen kuvauksen nuoruuden eksistentialistisesta ahdistuksesta.

"Ihan sama", kuuluu nykypäivänä usean nuoren suusta. Tämä usein tarkoittaa myöntymistä kysyttyyn asiaan, mutta mitä jos asioilla ei oikeasti olisikan mitään väliä?
Tätä pohtii Albert Camus (1913-1960) onnistuneesti teoksessaan Sivullinen. Teos on vahvasti psykologis-filosofinen, mikä olettavasti johtuu Camus'n filosofisesta taustasta. Kertomuksen päähenkilö onkin filosofisen, eksistentialistisen, ajattelun perikuva, joskin herää kysymys siitä, onko hän täysin järjissään.

Tarina alkaa päähenkilön, Meursault'n, äidin kuolemalla. Samalla lukijalle ilmenee päähenkilön välinpitämättömyys, joka kirjan edetessä paljastuu vahvaksi tunne-elämän häiriöksi. Juoni jatkuu tästä eteenpäin erittäin sujuvasti omalla painollaan, samalla johdatellen lukijaa intensiivisesti ymmärtämään - tai olemaan ymmärtämättä - Meursault'a. Tarinan edetessä huomaakin muiden suhtautuvan häneen, Meursault'hun, hieman vieroksuen. Tätä Meursault ei ymmärrä, mikä viittaakin jonkin asteiseen mielenhäiriöön. Hän on myös hyvin naiivi - olkoonkin, että se on melko sympaattista. Vaikka häntä pidetään rikollisena, koen, että hänen tuomionsa on kirjallisuuden historian tylyin, Jeesuksen jälkeen. Kirjan loppu on kuitenkin onnellinen. Koenkin voivani samastua päähenkilöön monessa kohdassa kirjaa ja tämän vuoksi kirjan lopussa Meursault'n onnellisuus välittyi minulle aivan erityisesti.

Camus itse oli filosofi ja ateisti, sekä vahva eksistentialismin sekä absurdismin edustaja. Eksistentialistiseen ajatteluun sisältyy ahdistus olemassaolon tarkoituksettomuudesta, sekä epätiedosta Jumalasta. Camus varmasti vietti aikaa näiden kysymysten äärellä, ja heräsikin kysymys, voisiko kirjan juonen saada täysin uuteen, vertauskuvalliseen, valoon? Mukava mies tuomitaan tylysti kansan toimesta, muutama läheinen ihminen istuu vieressä itkemässä, mies sopeutuu tuomioonsa ja loppu on onnellinen. Kuulostaa aivan siltä tarinalta, jota usein pääsiäisenä kerrotaan. Ja miksi ei, onhan Camus'n Ruttokin vertauskuvallinen teos.

Vielä Camus'ta ajatellen, pohdin sitä, voisiko teos, ja erityisesti päähenkilö, olla hänen omakuvansa? Mikä olisikaan parempi keino purkaa ja ilmaista itseään kuin kirja? Camus oli kirjaa kirjoittaessaan nuori, kuten päähenkilö Meursault'kin ja Meursault'n kaltainen ihminen on myös täysin mahdollinen, joskin harvinainen tapaus. Vähintään kuitenkin näkisin, että kirjoittaja on ollut turhautunut elämään - tuo teksti on sydämestä, ei päästä.

Sivullinen on selkeä klassikko, jota näin lukiolaisen näkökulmasta suosittelen kaikille sen kuluneen Alkemistin tilalle. Alkemisti, sekä Sivullinen, ovat molemmat hyvin pohdiskelevia kirjoja, mutta siinä, missä Coelho tuo asiat esille maanisella ilolla, Camus pyrkii sydämiimme melko melankolisella, ehkä ajoittain jopa ahdistavalla kerronnalla.

"Heidän näkee kulkevan pitkin ruo de Lyonia koira miestä kiskoen, kunnes vanha Salamano kompastuu. Silloin hän pieksee ja haukkuu koiransa."

Tämä ahdistavuus ilmenee paikoittain myös tunnelmana, jos kykenee asettumaan päähenkilön paikalle - minulle se oli helppoa. Ehkä siksi koin kirjan hyvin voimakkaasti, mikä tietysti oli hyvä asia.

Kaiken kaikkiaan kirja on lukemisen arvoinen, jo kulttuuriarvonsa vuoksi. Camus'lla on tosiaan kyky kertoa, vaikka välillä heräsikin kysymys siitä, onko hän mahdollisesti ollut pilvessä kirjaa kirjoittaessaan; lauseet ovat usein lyhyitä ja yksinkertaisia. Toisaalta, ehkä oletettavammin, se voi myös olla merkki ammattitaitoisesta kerronnasta. Kuitenkin, oli kirja THC:llä höystetty tai ei, on se herkkä teos, joka herättää tunteita vilpittömyydellään. Uskoisinkin, että paatuneinkin sydän lämpenee viimeistään viimeisten kahden sivun aikana.