Kaksi. Käänsin kylkeä vetäen samalla peittoa enemmän päälleni, vain tajutakseni, että minulla oli saatanan kuuma. Potkaisin peiton pois ja avasin silmät. Katselin valkoista kattoa. En tosin ehtinyt kauaakaan sitä ihastella kun hyppäsit silmilleni. En tajunnut mistä. Päästäni. Kai. Sama se.
Hyppimisesi kutitti pupilliani. Vilkutit samalla. Tai oikeastaan kasvosi vilkuttivat. En oikein tiedä, sillä en ollut tottunut kehenkään silmässäni. Minua kuitenkin hymyilytti jatkuva läsnäolosi, olkoonkin, että tämä tapahtui silmässäni. Absurdia. Tai ehkä ei, pidinhän sinusta kovasti. Jopa rakastin. Se vasta absurdia onkin. Rakkaus.
Kolme. Laitoin toisen silmäni kiinni, jotta näkisin sinut paremmin. En ollut nähnyt sinua vuoteen, en enää sen jälkeen kun katosit elämästäni. Nyt olit kuitenkin siinä, hyvin eläväisenä ja iloisena. Et vaikuttanut lainkaan niin väsyneeltä kuin minä, vaikka minusta tuntuikin, että olit ollut tässä yhtä kauan kuin minäkin. Välillä olit kadonnut jonnekkin, mutta kuitenkin tullut takaisin. Aivan niinkuin nytkin. Aivan niinkuin monina, monina muinakin iltoina. Öinä. Myös päivinä. Ennen et ollut tosin ollut silmässäni. Nyt olit. Nyt näin sinut.
Yhtäkkiä vaihdoit silmää, tuosta noin vaan. Silmäni oli kiinni, mutta olit siellä kuitenkin. Avasin silmäni, jottet puristuisi luomen ja värikalvon, iiriksen väliin. Istahdit ripselleni. Katsoit minua hieman murjottaen ja kysyit, oliko iiris uusi naiseni. Vastasin, että ei ollut. Olit tyytyväinen. Kerroin, että iiris on toinen nimitys silmän värikalvolle. Nyt sinua rupesi jo naurattamaan. Nauroimme yhdessä. Rakastin nauruasi. Rakastin kaikkea sinussa. Toivoin, että antaisit anteeksi.
Jatkoit hyppelyäsi. Hyräilit samalla melodiaa. Hetken mietittyäni tunnistin melodian Sleepless-kappaleeksi. Kuinka ironista, ajattelin. Olin kuitenkin onnellinen sinusta.
Neljä. Silmäni rupesi kuivumaan, enhän ollut räpäyttänyt sitä ainakaan puoleen tuntiin. Huomasit tämän, ja käskit minun avata toisen silmäni, jotta voisit hypätä sinne. Tein kuten käskit, ja hyppäsit. Omaksi hämmästykseksesikin olit nyt kuitenkin kummassakin silmässäni, enkä voinut nyt niitä sulkea. En halunnut sinulle pahaa. Sinun vuoksesi tekisin mitä vain. Todistaisin sen.
En sulkenut silmiäni.
Olit iloinen saamastasi huomiosta. Olithan aina, sen tiesin. Silmiäni rupesi kuitenkin ikävästi kuivuus vaivaamaan, enkä oikein tiennyt mitä tehdä. Katsoin sinua ja hymyilit leveästi. Tai te hymyilitte. Kummassakin silmässä. Hymyilin takaisin, joskin hieman väkinäisesti. En tiedä huomasitteko sitä. Vinkkasitte toisillenne silmää. En ymmärtänyt. Mutta kukapa naisia ymmärtäisi.
Viisi. Silmiini sattui. Kuivuus viilsi. Kuuluuko rakkauden sattua, kysyin, mutta kukaan ei vastannut. Kipu oli sietämätön. Vaikka hymyilit, en kyennyt vastaamaan hymyysi. En tiennyt, kestäisinkö enää kauaa. Huulta purren kuitenkin sinnittelin, en halunnut menettää sinua. En enää. Ai saatana, ajattelin itsekseni. Olisin itkenyt, mutta silmäni eivät tuottaneet kyyneliä. Eivät ne tosin olleet koskaan tuottaneetkaan. Vain kerran. Silloin kun menetin sinut. Nyt en enää menettäisi.
Käännyin katsomaan kelloa. Kuusi. Nyt en enää kestänyt. Kaikkeni yritin. Näin sinut viitenä. Ehkä sinä oikeasti olit viitenä, en tiedä. Halusin vain kivun pois.
Suljin silmäni.
Katosit.
Kun seuraavan kerran ajattelin katsovani, tajusin, etten nähnyt mitään. Ei tosin ollut enää mitään nähtävääkään. Ei sinua. Olisin taas halunnut itkeä. Toisaalta olin kuitenkin iloinen, ettei kipua enää ollut.
Hetken kuluttua avasin silmät ja katsahdin kelloon päin. Se oli seitsemän. Aurinko nousisi tunnin päästä. Ehkä saisin vielä hetken nukuttua. Herätys tosin oli vasta kun niin halusin. Kiitos joustavan lukujärjestykseni.
Painoin pääni tyynyyn. Olin valmiina nukahtamaan. Kunnes ilmaannuit silmääni. Hymyillen.
Kiskaisin peiton pois, löin pääni kerran seinään ja menin keittämään aamukahvin. Huokaisin. Kohta muut heräisivät. Itse olisin jo hereillä. Valmiina toivottamaan pahaa huomenta.
Kello löi kahdeksan.
keskiviikko 12. toukokuuta 2010
tiistai 13. huhtikuuta 2010
Kirja-arvostelu: Rutto - Yksilön suhtautuminen kollektiiviseen kärsimykseen
Ranskalainen nobel-kirjailija Albert Camus käsittelee teoksessaan Rutto (1947, suom. 1948 Juha Mannerkorpi) yhteiskunnallisen kärsimyksen, tässä tapauksessa ruton, vaikutusta yksilön ja yhteiskunnan toimintaan. Kirja kertoo algerialaisen Oranin kaupungin selviytymisestä noin vuoden kestävästä ruttoepidemiasta, jonka vuoksi koko kaupunki, sen asukkaat ja sen hetkiset vierailijat, eristetään täysin muusta maailmasta epidemian leviämisen välttämiseksi. Kirjan tapahtumat kerrotaan erään kaupungin lääkärin, tohtori Bernard Rieux’n näkökulmasta, joka luonnollisesti on kirjan päähenkilö.
Rieux onkin roolitettu melko sankarilliseksi verrattuna muihin henkilöihin, mutta tämä sankarillisuus ei kuitenkaan ole niin selkeää, kuin useimmissa tarinoissa tuppaa olemaan. Camus selkeästi arvostaa ihmisiä, joilla ei ole varsinaisia omia itsekkäitä päämääriä, vaan jotka hoitavat osansa yhteiskunnassa moitteettomasti ja pyyteettömästi muita palvellen. Tämän huomasi aiemmin lukemassani Sivullisessa – niin myös tässäkin. Rieux joutuu olemaan vuoden erossa vaimostaan, panee oman henkensä alttiiksi hoitaessaan muita ihmisiä, saa lopulta uutisen vaimonsa kuolemasta ja silti, silti asettuu osaansa kuuliaisesti. Hän myös joutuu kantamaan toisten tuskan illasta toiseen.
”Samanlainen etäinen ilme kasvoisaan kirkuivat äidit joka ilta nähdessään vatsan, jota peittivät kaikki kuoleman merkit, joka ilta kädet takertuivat Rieux’n käsiin, joka ilta samat turhat puheet, lupaukset ja kyyneleet”
Näin kuluivat Rieux’n päivät. Tietysti hän oli myös turhautunut ja ahdistunut, mutta tässä kohtaa ilmenee hänen sankarillisuutensa. Hän jaksoi.
Luodakseen kontrastia Rieux’hön, sekä käsitelläkseen ihmisten erilaista suhtautumista tilanteeseen, on Camus valinnut tarinaansa muutamia muitakin mielenkiintoisia henkilöitä, muiden muassa erään Cottardin. Ensimmäinen kosketus Cottardiin on kolkko: Rieux saapuu ystävänsä kanssa hänen talolleen, jonka ovessa lukee ”Käykää sisään. Roikun hirressä”. Tässä onkin ensimmäinen selkeä ero: Rieux ei luovuta. Cottard kuitenkin selviää, he ystävystyvät Rieux’n kanssa ja ajan myötä Cottard sopeutuukin kaupungin tilanteeseen melko hyvin ja oikeastaan "pääsee jaloilleen”. Tämä tekeekin hänestä yhden mielenkiintoisimmista hahmoista. Näkisin, että kun Cottard on ollut työtön ja mitä ilmeisimmin syrjäytynyt, tuo yhteinen epätoivo hänelle tietynlaisen toivon ja yhteenkuuluvuuden tunteen. Tässä mielestäni tulee esille Camus’n taito luoda mitä mielenkiintoisimpia hahmoja – joskin kaikki ovat melko synkkiä persoonia.
”--Rutto oli kaikkien yhteinen asia, jokaisen oli tehtävä velvollisuutensa. Vapaaehtoisiin lääkintäryhmiin sai osallistua kuka tahansa. --
- Miksi ette osallistuisi toimintaan, Cottard?
Toinen nousi pahastuneena ja tarttui pyöreäkupuiseen hattuunsa.
-Se ei kuulu ammattiini.
Ja hän jatkoi äänessään uhmaa:
- Sitä paitsi tulen ruton kanssa hyvin toimeen, enkä siis ymmärrä, miksi osallistuisin sen torjuntaan.”
Tässä korostuukin siis sekä hänen hahmonsa mielenkiintoisuus, että ero Rieux’hön.
Ruton loputtua Cottard ei kestä enää tilannetta, vaan rupeaa ammuskelemaan silmittömästi. Cottardia ei siis hyvällä mielikuvituksellakaan voi pitää sankarina, mutta täydet sympatiapisteet hän kyllä saa.
Keskeisistä henkilöistä täytyy mielestäni vielä Rieux’n ja Cottardin lisäksi tuoda esille pariisilainen lehtimies Rambert, joka pahaksi onnekseen sattuu olemaan Oranissa ruton puhkeamishetkellä.
Rambertin hahmon tekee mielenkiintoiseksi sen kehitys. Pitkän aikaa Rambert haikailee päästä pois kaupungista rakkaansa luo. Hän yrittää ja yrittää, ja lopulta onnistuukin järjestämään itsellensä poistumisen kaupungista. Rambert kuitenkin tajuaa viime hetkellä olevansa osa yhteisöä, nöyrtyy omatuntonsa edessä ja päättää sen vuoksi jäädä auttamaan muita taistelussa ruttoa vastaan.
”Mutta nyt kun olen nähnyt, mitä olen nähnyt, tiedän kuuluvani tänne, tahdoinpa tai en. Nämä tapahtumat koskevat meitä kaikkia.”
Rieux onkin roolitettu melko sankarilliseksi verrattuna muihin henkilöihin, mutta tämä sankarillisuus ei kuitenkaan ole niin selkeää, kuin useimmissa tarinoissa tuppaa olemaan. Camus selkeästi arvostaa ihmisiä, joilla ei ole varsinaisia omia itsekkäitä päämääriä, vaan jotka hoitavat osansa yhteiskunnassa moitteettomasti ja pyyteettömästi muita palvellen. Tämän huomasi aiemmin lukemassani Sivullisessa – niin myös tässäkin. Rieux joutuu olemaan vuoden erossa vaimostaan, panee oman henkensä alttiiksi hoitaessaan muita ihmisiä, saa lopulta uutisen vaimonsa kuolemasta ja silti, silti asettuu osaansa kuuliaisesti. Hän myös joutuu kantamaan toisten tuskan illasta toiseen.
”Samanlainen etäinen ilme kasvoisaan kirkuivat äidit joka ilta nähdessään vatsan, jota peittivät kaikki kuoleman merkit, joka ilta kädet takertuivat Rieux’n käsiin, joka ilta samat turhat puheet, lupaukset ja kyyneleet”
Näin kuluivat Rieux’n päivät. Tietysti hän oli myös turhautunut ja ahdistunut, mutta tässä kohtaa ilmenee hänen sankarillisuutensa. Hän jaksoi.
Luodakseen kontrastia Rieux’hön, sekä käsitelläkseen ihmisten erilaista suhtautumista tilanteeseen, on Camus valinnut tarinaansa muutamia muitakin mielenkiintoisia henkilöitä, muiden muassa erään Cottardin. Ensimmäinen kosketus Cottardiin on kolkko: Rieux saapuu ystävänsä kanssa hänen talolleen, jonka ovessa lukee ”Käykää sisään. Roikun hirressä”. Tässä onkin ensimmäinen selkeä ero: Rieux ei luovuta. Cottard kuitenkin selviää, he ystävystyvät Rieux’n kanssa ja ajan myötä Cottard sopeutuukin kaupungin tilanteeseen melko hyvin ja oikeastaan "pääsee jaloilleen”. Tämä tekeekin hänestä yhden mielenkiintoisimmista hahmoista. Näkisin, että kun Cottard on ollut työtön ja mitä ilmeisimmin syrjäytynyt, tuo yhteinen epätoivo hänelle tietynlaisen toivon ja yhteenkuuluvuuden tunteen. Tässä mielestäni tulee esille Camus’n taito luoda mitä mielenkiintoisimpia hahmoja – joskin kaikki ovat melko synkkiä persoonia.
”--Rutto oli kaikkien yhteinen asia, jokaisen oli tehtävä velvollisuutensa. Vapaaehtoisiin lääkintäryhmiin sai osallistua kuka tahansa. --
- Miksi ette osallistuisi toimintaan, Cottard?
Toinen nousi pahastuneena ja tarttui pyöreäkupuiseen hattuunsa.
-Se ei kuulu ammattiini.
Ja hän jatkoi äänessään uhmaa:
- Sitä paitsi tulen ruton kanssa hyvin toimeen, enkä siis ymmärrä, miksi osallistuisin sen torjuntaan.”
Tässä korostuukin siis sekä hänen hahmonsa mielenkiintoisuus, että ero Rieux’hön.
Ruton loputtua Cottard ei kestä enää tilannetta, vaan rupeaa ammuskelemaan silmittömästi. Cottardia ei siis hyvällä mielikuvituksellakaan voi pitää sankarina, mutta täydet sympatiapisteet hän kyllä saa.
Keskeisistä henkilöistä täytyy mielestäni vielä Rieux’n ja Cottardin lisäksi tuoda esille pariisilainen lehtimies Rambert, joka pahaksi onnekseen sattuu olemaan Oranissa ruton puhkeamishetkellä.
Rambertin hahmon tekee mielenkiintoiseksi sen kehitys. Pitkän aikaa Rambert haikailee päästä pois kaupungista rakkaansa luo. Hän yrittää ja yrittää, ja lopulta onnistuukin järjestämään itsellensä poistumisen kaupungista. Rambert kuitenkin tajuaa viime hetkellä olevansa osa yhteisöä, nöyrtyy omatuntonsa edessä ja päättää sen vuoksi jäädä auttamaan muita taistelussa ruttoa vastaan.
”Mutta nyt kun olen nähnyt, mitä olen nähnyt, tiedän kuuluvani tänne, tahdoinpa tai en. Nämä tapahtumat koskevat meitä kaikkia.”
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Kirja-arvostelu: Sivullinen sivullisen elämää
Albert Camus onnistuu luomaan loistavan melankolisen kuvauksen nuoruuden eksistentialistisesta ahdistuksesta.
"Ihan sama", kuuluu nykypäivänä usean nuoren suusta. Tämä usein tarkoittaa myöntymistä kysyttyyn asiaan, mutta mitä jos asioilla ei oikeasti olisikan mitään väliä?
Tätä pohtii Albert Camus (1913-1960) onnistuneesti teoksessaan Sivullinen. Teos on vahvasti psykologis-filosofinen, mikä olettavasti johtuu Camus'n filosofisesta taustasta. Kertomuksen päähenkilö onkin filosofisen, eksistentialistisen, ajattelun perikuva, joskin herää kysymys siitä, onko hän täysin järjissään.
Tarina alkaa päähenkilön, Meursault'n, äidin kuolemalla. Samalla lukijalle ilmenee päähenkilön välinpitämättömyys, joka kirjan edetessä paljastuu vahvaksi tunne-elämän häiriöksi. Juoni jatkuu tästä eteenpäin erittäin sujuvasti omalla painollaan, samalla johdatellen lukijaa intensiivisesti ymmärtämään - tai olemaan ymmärtämättä - Meursault'a. Tarinan edetessä huomaakin muiden suhtautuvan häneen, Meursault'hun, hieman vieroksuen. Tätä Meursault ei ymmärrä, mikä viittaakin jonkin asteiseen mielenhäiriöön. Hän on myös hyvin naiivi - olkoonkin, että se on melko sympaattista. Vaikka häntä pidetään rikollisena, koen, että hänen tuomionsa on kirjallisuuden historian tylyin, Jeesuksen jälkeen. Kirjan loppu on kuitenkin onnellinen. Koenkin voivani samastua päähenkilöön monessa kohdassa kirjaa ja tämän vuoksi kirjan lopussa Meursault'n onnellisuus välittyi minulle aivan erityisesti.
Camus itse oli filosofi ja ateisti, sekä vahva eksistentialismin sekä absurdismin edustaja. Eksistentialistiseen ajatteluun sisältyy ahdistus olemassaolon tarkoituksettomuudesta, sekä epätiedosta Jumalasta. Camus varmasti vietti aikaa näiden kysymysten äärellä, ja heräsikin kysymys, voisiko kirjan juonen saada täysin uuteen, vertauskuvalliseen, valoon? Mukava mies tuomitaan tylysti kansan toimesta, muutama läheinen ihminen istuu vieressä itkemässä, mies sopeutuu tuomioonsa ja loppu on onnellinen. Kuulostaa aivan siltä tarinalta, jota usein pääsiäisenä kerrotaan. Ja miksi ei, onhan Camus'n Ruttokin vertauskuvallinen teos.
Vielä Camus'ta ajatellen, pohdin sitä, voisiko teos, ja erityisesti päähenkilö, olla hänen omakuvansa? Mikä olisikaan parempi keino purkaa ja ilmaista itseään kuin kirja? Camus oli kirjaa kirjoittaessaan nuori, kuten päähenkilö Meursault'kin ja Meursault'n kaltainen ihminen on myös täysin mahdollinen, joskin harvinainen tapaus. Vähintään kuitenkin näkisin, että kirjoittaja on ollut turhautunut elämään - tuo teksti on sydämestä, ei päästä.
Sivullinen on selkeä klassikko, jota näin lukiolaisen näkökulmasta suosittelen kaikille sen kuluneen Alkemistin tilalle. Alkemisti, sekä Sivullinen, ovat molemmat hyvin pohdiskelevia kirjoja, mutta siinä, missä Coelho tuo asiat esille maanisella ilolla, Camus pyrkii sydämiimme melko melankolisella, ehkä ajoittain jopa ahdistavalla kerronnalla.
"Heidän näkee kulkevan pitkin ruo de Lyonia koira miestä kiskoen, kunnes vanha Salamano kompastuu. Silloin hän pieksee ja haukkuu koiransa."
Tämä ahdistavuus ilmenee paikoittain myös tunnelmana, jos kykenee asettumaan päähenkilön paikalle - minulle se oli helppoa. Ehkä siksi koin kirjan hyvin voimakkaasti, mikä tietysti oli hyvä asia.
Kaiken kaikkiaan kirja on lukemisen arvoinen, jo kulttuuriarvonsa vuoksi. Camus'lla on tosiaan kyky kertoa, vaikka välillä heräsikin kysymys siitä, onko hän mahdollisesti ollut pilvessä kirjaa kirjoittaessaan; lauseet ovat usein lyhyitä ja yksinkertaisia. Toisaalta, ehkä oletettavammin, se voi myös olla merkki ammattitaitoisesta kerronnasta. Kuitenkin, oli kirja THC:llä höystetty tai ei, on se herkkä teos, joka herättää tunteita vilpittömyydellään. Uskoisinkin, että paatuneinkin sydän lämpenee viimeistään viimeisten kahden sivun aikana.
"Ihan sama", kuuluu nykypäivänä usean nuoren suusta. Tämä usein tarkoittaa myöntymistä kysyttyyn asiaan, mutta mitä jos asioilla ei oikeasti olisikan mitään väliä?
Tätä pohtii Albert Camus (1913-1960) onnistuneesti teoksessaan Sivullinen. Teos on vahvasti psykologis-filosofinen, mikä olettavasti johtuu Camus'n filosofisesta taustasta. Kertomuksen päähenkilö onkin filosofisen, eksistentialistisen, ajattelun perikuva, joskin herää kysymys siitä, onko hän täysin järjissään.
Tarina alkaa päähenkilön, Meursault'n, äidin kuolemalla. Samalla lukijalle ilmenee päähenkilön välinpitämättömyys, joka kirjan edetessä paljastuu vahvaksi tunne-elämän häiriöksi. Juoni jatkuu tästä eteenpäin erittäin sujuvasti omalla painollaan, samalla johdatellen lukijaa intensiivisesti ymmärtämään - tai olemaan ymmärtämättä - Meursault'a. Tarinan edetessä huomaakin muiden suhtautuvan häneen, Meursault'hun, hieman vieroksuen. Tätä Meursault ei ymmärrä, mikä viittaakin jonkin asteiseen mielenhäiriöön. Hän on myös hyvin naiivi - olkoonkin, että se on melko sympaattista. Vaikka häntä pidetään rikollisena, koen, että hänen tuomionsa on kirjallisuuden historian tylyin, Jeesuksen jälkeen. Kirjan loppu on kuitenkin onnellinen. Koenkin voivani samastua päähenkilöön monessa kohdassa kirjaa ja tämän vuoksi kirjan lopussa Meursault'n onnellisuus välittyi minulle aivan erityisesti.
Camus itse oli filosofi ja ateisti, sekä vahva eksistentialismin sekä absurdismin edustaja. Eksistentialistiseen ajatteluun sisältyy ahdistus olemassaolon tarkoituksettomuudesta, sekä epätiedosta Jumalasta. Camus varmasti vietti aikaa näiden kysymysten äärellä, ja heräsikin kysymys, voisiko kirjan juonen saada täysin uuteen, vertauskuvalliseen, valoon? Mukava mies tuomitaan tylysti kansan toimesta, muutama läheinen ihminen istuu vieressä itkemässä, mies sopeutuu tuomioonsa ja loppu on onnellinen. Kuulostaa aivan siltä tarinalta, jota usein pääsiäisenä kerrotaan. Ja miksi ei, onhan Camus'n Ruttokin vertauskuvallinen teos.
Vielä Camus'ta ajatellen, pohdin sitä, voisiko teos, ja erityisesti päähenkilö, olla hänen omakuvansa? Mikä olisikaan parempi keino purkaa ja ilmaista itseään kuin kirja? Camus oli kirjaa kirjoittaessaan nuori, kuten päähenkilö Meursault'kin ja Meursault'n kaltainen ihminen on myös täysin mahdollinen, joskin harvinainen tapaus. Vähintään kuitenkin näkisin, että kirjoittaja on ollut turhautunut elämään - tuo teksti on sydämestä, ei päästä.
Sivullinen on selkeä klassikko, jota näin lukiolaisen näkökulmasta suosittelen kaikille sen kuluneen Alkemistin tilalle. Alkemisti, sekä Sivullinen, ovat molemmat hyvin pohdiskelevia kirjoja, mutta siinä, missä Coelho tuo asiat esille maanisella ilolla, Camus pyrkii sydämiimme melko melankolisella, ehkä ajoittain jopa ahdistavalla kerronnalla.
"Heidän näkee kulkevan pitkin ruo de Lyonia koira miestä kiskoen, kunnes vanha Salamano kompastuu. Silloin hän pieksee ja haukkuu koiransa."
Tämä ahdistavuus ilmenee paikoittain myös tunnelmana, jos kykenee asettumaan päähenkilön paikalle - minulle se oli helppoa. Ehkä siksi koin kirjan hyvin voimakkaasti, mikä tietysti oli hyvä asia.
Kaiken kaikkiaan kirja on lukemisen arvoinen, jo kulttuuriarvonsa vuoksi. Camus'lla on tosiaan kyky kertoa, vaikka välillä heräsikin kysymys siitä, onko hän mahdollisesti ollut pilvessä kirjaa kirjoittaessaan; lauseet ovat usein lyhyitä ja yksinkertaisia. Toisaalta, ehkä oletettavammin, se voi myös olla merkki ammattitaitoisesta kerronnasta. Kuitenkin, oli kirja THC:llä höystetty tai ei, on se herkkä teos, joka herättää tunteita vilpittömyydellään. Uskoisinkin, että paatuneinkin sydän lämpenee viimeistään viimeisten kahden sivun aikana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)