Novelli 1

Kaksi. Käänsin kylkeä vetäen samalla peittoa enemmän päälleni, vain tajutakseni, että minulla oli saatanan kuuma. Potkaisin peiton pois ja avasin silmät. Katselin valkoista kattoa. En tosin ehtinyt kauaakaan sitä ihastella kun hyppäsit silmilleni. En tajunnut mistä. Päästäni. Kai. Sama se.
Hyppimisesi kutitti pupilliani. Vilkutit samalla. Tai oikeastaan kasvosi vilkuttivat. En oikein tiedä, sillä en ollut tottunut kehenkään silmässäni. Minua kuitenkin hymyilytti jatkuva läsnäolosi, olkoonkin, että tämä tapahtui silmässäni. Absurdia. Tai ehkä ei, pidinhän sinusta kovasti. Jopa rakastin. Se vasta absurdia onkin. Rakkaus.

Kolme. Laitoin toisen silmäni kiinni, jotta näkisin sinut paremmin. En ollut nähnyt sinua vuoteen, en enää sen jälkeen kun katosit elämästäni. Nyt olit kuitenkin siinä, hyvin eläväisenä ja iloisena. Et vaikuttanut lainkaan niin väsyneeltä kuin minä, vaikka minusta tuntuikin, että olit ollut tässä yhtä kauan kuin minäkin. Välillä olit kadonnut jonnekkin, mutta kuitenkin tullut takaisin. Aivan niinkuin nytkin. Aivan niinkuin monina, monina muinakin iltoina. Öinä. Myös päivinä. Ennen et ollut tosin ollut silmässäni. Nyt olit. Nyt näin sinut.

Yhtäkkiä vaihdoit silmää, tuosta noin vaan. Silmäni oli kiinni, mutta olit siellä kuitenkin. Avasin silmäni, jottet puristuisi luomen ja värikalvon, iiriksen väliin. Istahdit ripselleni. Katsoit minua hieman murjottaen ja kysyit, oliko iiris uusi naiseni. Vastasin, että ei ollut. Olit tyytyväinen. Kerroin, että iiris on toinen nimitys silmän värikalvolle. Nyt sinua rupesi jo naurattamaan. Nauroimme yhdessä. Rakastin nauruasi. Rakastin kaikkea sinussa. Toivoin, että antaisit anteeksi.

Jatkoit hyppelyäsi. Hyräilit samalla melodiaa. Hetken mietittyäni tunnistin melodian Sleepless-kappaleeksi. Kuinka ironista, ajattelin. Olin kuitenkin onnellinen sinusta.

Neljä. Silmäni rupesi kuivumaan, enhän ollut räpäyttänyt sitä ainakaan puoleen tuntiin. Huomasit tämän, ja käskit minun avata toisen silmäni, jotta voisit hypätä sinne. Tein kuten käskit, ja hyppäsit. Omaksi hämmästykseksesikin olit nyt kuitenkin kummassakin silmässäni, enkä voinut nyt niitä sulkea. En halunnut sinulle pahaa. Sinun vuoksesi tekisin mitä vain. Todistaisin sen.

En sulkenut silmiäni.

Olit iloinen saamastasi huomiosta. Olithan aina, sen tiesin. Silmiäni rupesi kuitenkin ikävästi kuivuus vaivaamaan, enkä oikein tiennyt mitä tehdä. Katsoin sinua ja hymyilit leveästi. Tai te hymyilitte. Kummassakin silmässä. Hymyilin takaisin, joskin hieman väkinäisesti. En tiedä huomasitteko sitä. Vinkkasitte toisillenne silmää. En ymmärtänyt. Mutta kukapa naisia ymmärtäisi.

Viisi. Silmiini sattui. Kuivuus viilsi. Kuuluuko rakkauden sattua, kysyin, mutta kukaan ei vastannut. Kipu oli sietämätön. Vaikka hymyilit, en kyennyt vastaamaan hymyysi. En tiennyt, kestäisinkö enää kauaa. Huulta purren kuitenkin sinnittelin, en halunnut menettää sinua. En enää. Ai saatana, ajattelin itsekseni. Olisin itkenyt, mutta silmäni eivät tuottaneet kyyneliä. Eivät ne tosin olleet koskaan tuottaneetkaan. Vain kerran. Silloin kun menetin sinut. Nyt en enää menettäisi.

Käännyin katsomaan kelloa. Kuusi. Nyt en enää kestänyt. Kaikkeni yritin. Näin sinut viitenä. Ehkä sinä oikeasti olit viitenä, en tiedä. Halusin vain kivun pois.

Suljin silmäni.
Katosit.

Kun seuraavan kerran ajattelin katsovani, tajusin, etten nähnyt mitään. Ei tosin ollut enää mitään nähtävääkään. Ei sinua. Olisin taas halunnut itkeä. Toisaalta olin kuitenkin iloinen, ettei kipua enää ollut.

Hetken kuluttua avasin silmät ja katsahdin kelloon päin. Se oli seitsemän. Aurinko nousisi tunnin päästä. Ehkä saisin vielä hetken nukuttua. Herätys tosin oli vasta kun niin halusin. Kiitos joustavan lukujärjestykseni.

Painoin pääni tyynyyn. Olin valmiina nukahtamaan. Kunnes ilmaannuit silmääni. Hymyillen.

Kiskaisin peiton pois, löin pääni kerran seinään ja menin keittämään aamukahvin. Huokaisin. Kohta muut heräisivät. Itse olisin jo hereillä. Valmiina toivottamaan pahaa huomenta.

Kello löi kahdeksan.